Tänään olen ollut onnellinen, vaikkei ole tapahtunut mitään erikoista. Olen opiskellut pääsykokeeseen ja käynyt kuntosalilla. Kuntosalilla treenin jälkeen istahin hetkeksi kahvia juomaan salin omassa pienessä kahviossa. Katselin ulos. Aurinko ei paistanut. Salilla oli vain muutamia ihmisiä, oli rauhallista. Siinä hetkessä ei tapahtunut mitään erikoista. Ajattelin kuitenkin, että onpas tyytyväinen olo. Tulin ajatelleeksi, että pienistä asioista se onnellisuus on kiinni. Se, että istun tässä kahvikupponen kädessä, tekee jo tyytyväiseksi. Kai osaan olla kiitollinen pienistä asioista. Viereisessä pöydässä istui arvioilta noin 80-vuotias mies, joka on tuttu näky salilla. Ikäisekseen kyllä todella reippaan oloinen ihminen. Mietin, että se on varmaan kiitollinen siitä että on niin toimintakykyinen vielä tuossa iässä. Täytyy kyllä olla näin nuorenakin kiitollinen siitä, että mulla on toimiva ja sairaukseton keho - se ei ole itsestäänselvyys.
Sanotaan, että pienet asiat tekevät onnelliseksi. Se, että osaa olla läsnä tässä päivässä. Se, että osaa olla kiitollinen siitä, mitä juuri tällä hetkellä on.
Mikään näistä ei ole kyllä helppoja asioita. Mielestäni isoja unelmia saa olla mutta ne ei saisi liiaksi hallita mieltä. Jos ne hallitsevat niin osaako olla kiitollinen siitä, mitä juuri nyt on? Jos ajattelee asiat vain sen kautta mitä elämästä puuttuu? Jos tavoitteeseen pääseminen jostain syystä epäonnistuu tai osoittautuu mahdottomuudeksi niin ihminen saattaa lannistua.
Mä unelmoin joskus siitä, että pääsisin opiskelemaan psykologiaa pääaineena. Hain psykaan pari kertaa mutta en päässyt sisälle. Psykologiaa opiskeleen pääaineena on mun mielestä todella vaikeaa, sillä hakijamäärät on huimia ja pääsykokeisiin valmistuminen saattaa vaatia jopa vuoden, sillä tilastomatikka täytyy myös hallita. Mä en tehnyt tarpeeksi töitä tän unelman saavuttamiseen sillä en löytänyt oikein ikinä motivaatiota ja aikaa tilastomatematiikan opetteluun kunnolla. Mun unelma toteutui kuitenkin osittain, sillä opiskellessani yliopistossa opiskelin psykologiaa sivuaineena. Nyt mun ajatukset on muuttunut enkä pidä tätä unelmaa enää niin tavoiteltavissa. Onhan se unelma tavallaan nyt takaisin pohjoiseen muuton myötä kuopattu, sillä Lapissa psykologiaa ei voi opiskella pääaineena. Mulla on kuitenkin ollut pitkään kakkosvaihtoehto: sosiaalityö. Sitä mä nyt sitten pyrin opiskeleen ja jotenkin tuntuu että se vois ollakin juuri se mun juttu. Olen tässä viime vuosina kiinnostunut ihan erilailla yhteiskunnallisista asioista ja yhteiskuntatieteellisessä opiskeleminen saattaa olla mulle se oikea paikka. Enivei, vaikka joku unelma ei aina toteutuisi, niin sen tilalle voi tulla toinen.
Mutta niistä pienistä asioista. Se, että osaa olla onnellinen pienistäkin asioista. Suurimmalla osalla ihmisistä elämä on kuitenkin hyvin arkista, ei jatkuvaa ilotulitusten pauketta ja säihkettä. Mä olen kiitollinen siitä että mulla on niin tärkeä ihminen mun vierellä. Aina on ainakin yksi ihminen joka on mun tukena ja joka hyväksyy mut juuri tällaisena kuin olen. Jollakin ihmisellä ei ole sitä yhtäkään ihmistä. Mulla on myös tärkeitä ihmisiä perheessä ja kavereita, vaikken heitä päivittäin näkisikään. Joillakin ihmisillä ei ole ketään.
Luonto on mulle tärkeä paikka. Asun kaupungissa mutta haaveena olisi muuttaa joskus maalle. Nyt kun asutaan taas pohjoisessa niin ollaan enemmän oltu luonnossa kuin etelässä asuessamme. Luonto on tullu mulle uudestaan lähelle. Meidän molempien vanhemmat asuu "korvessa", joten ollaan sitten siellä aina päästy luontoon olemaan ja harrastamaan. Ollaan käyty pilkillä, hiihtämässä, moottorikelkkailemassa, hillassa, mustikassa, kalassa...
Mikä yhteys tällä on sitten kiitollisuuteen? Kun olen luonnossa, pystyn olemaan läsnä juuri siinä hetkessä. Pystyn olemaan kiitollinen siitä omasta olemassaolosta ja itse elämästä. Mä en tarvi siihen ympärille mitään keinotekoista ollakseni onnellinen. Se, että istun nuotion ääressä kahvia juoden ja makkaraa syöden, tekee mut tosi onnelliseksi.
Tästä pääsen rahaan ja materiaan. Talous ja raha sinänsä on asioita jotka koskettaa kaikkia ihmisiä. Raha väistämättä hallitsee tätä elämän peliä. Ihmisen on tienattava leipänsä. Ei sillä, en väheksy ollenkaan työn merkitystä, se voi olla lisäksi paljon muutakin kuin rahan tienaamista. Se voi olla elämän mielekäs sisältö ja tietenkin yhteiskunnan kannalta tärkeä asia.
Mutta siis, vaikka ei olisi upporikas, siitä voi olla kiitollinen, että saa katon pään päälle ja massun täyteen. Suomessa asiat on tältä osin aika hyvin, laki takaa vähimmäistoimeentulon ja _edesauttaa_ jokaisen oikeutta asuntoon. Niin, edesauttaa, mutta ei täysin takaa, kuten Armanin tv-ohjelma todisti asunnottomuus-jaksossa.
Loppukevennys: Olisinkohan onnellinen jos asuisin _yksin_ tässä valtavassa kartanossa? :D Hah, kyllä mä mielummin asun mun miehen kans tässä kaksiossa. Siellä missä sydän, siellä koti.
Tunnisteet: Syvälliset pohdinnat
